Transihmiset historiassa

Nykyaikaisessa sukupuolikeskustelussa väitetään usein, että ”transihmisiä on ollut aina” ja että nykyisillä kategorioilla, kuten ”transnaisella” tai ”ei-binäärisellä henkilöllä”, olisi vuosisatojen mittaiset historialliset edeltäjänsä. Tämä kuva on suurelta osin jälkikäteinen konstruktio. Ihmisiä, jotka eivät sopineet aikansa sukupuolinormeihin, on tosiaan ollut aina — mutta näiden historiallisten henkilöiden ja modernin transidentiteetin välinen yhteys on paljon löyhempi kuin usein annetaan ymmärtää.

Jälkikäteisten leimojen ongelma

Moderni käsite ”transsukupuolinen” on peräisin 1900-luvun jälkipuoliskolta, ja se perustuu erityisiin lääketieteellisiin, juridisiin ja psykologisiin ajatuksiin, joita aiempina aikakausina ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Sanan kehityksestä suppeasta leimasta kattokäsitteeksi kerrotaan sivustolla letterbrij.nl. Kun historioitsijat tai aktivistit luokittelevat antiikin, keskiajan tai varhaismodernin ajan henkilöitä jälkikäteen ”transsukupuolisiksi”, he projisoivat oman aikansa viitekehyksen ihmisiin, jotka eivät olisi koskaan ymmärtäneet itseään tällä tavoin. Tämä on anakronismia, joka on historiallisesti epätarkkaa ja tekee historiasta nykyajan poliittisen agendan palvelijan. Yksi esimerkki on Stonewallin ja vaaleanpunaisen kolmion tulkinta, jota alfabetbende.nl kommentoi kriittisesti.

Miehinä eläneet naiset: useampi kuin yksi selitys

Vuosisatojen aikana on dokumentoitu lukuisia tapauksia naisista, jotka pukeutuivat miehiksi ja elivät miesten tavoin — joskus vuosikymmenten ajan. Monilla tähän oli käytännöllisiä syitä: pääsy ammatteihin, asepalvelukseen tai matkustamaan sekä turvallisuus maailmassa, jossa naiset olivat juridisesti ja taloudellisesti alisteisessa asemassa. Jeanne d’Arcin, Catalina de Erauson ja englantilaisen sotilaan Hannah Snellin kaltaisia naisia kutsutaan nykyaktivismissa joskus ”transmiehiksi”; heidän omista lähteistään ilmenevä käsityksensä itsestään oli kuitenkin paljon pidättyväisempi ja käytännöllisempi.

Joillakin saattoi olla jotain sellaista, mitä nykyään kutsuisimme sukupuolidysforiaksi. Enemmistöä on kuitenkin parempi ymmärtää naisina, jotka kiersivät aikansa rajoituksia, ei ihmisinä, joilla oli sisäinen toisen sukupuolen identiteetti. Hyvä historiankirjoitus säilyttää tämän eron.

Naisina eläneet miehet

Tapausten, joissa miehet esiintyivät pysyvästi naisina, historiallinen määrä on pienempi, ja niihin liittyy usein uskonnollinen, seremoniallinen tai teatraalinen konteksti. Rooman keisari Elagabalusta kutsutaan joskus ”transihmiseksi” muutaman aikalaisen Cassius Dion kirjoittaman lauseen perusteella — kyseessä on epäluotettava lähde, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli mustamaalata keisaria. Modernin identiteetin johtaminen tästä on lähdeaineiston kannalta ongelmallista.

Ei-länsimaiset ”kolmannen sukupuolen” kategoriat

Etelä-Aasian hijrat, alkuperäiskansojen Pohjois-Amerikan perinteiden two-spirit -henkilöt ja Indonesian bugis-kansan bissut esitetään länsimaisessa keskustelussa historiallisena todisteena ”ei-binäärisistä” identiteeteistä. Tämä on harhaanjohtavaa useista syistä:

• kyse on usein erityisistä, usein rituaalisista tai marginalisoiduista sosiaalisista rooleista, ei vapaasti valituista identiteeteistä;
• useimmissa tapauksissa kyse on biologisista miehistä, jotka omaksuvat tietyn roolin, ei spektristä, johon kuka tahansa voi itse astua;
• termi ”two-spirit” on itsessään 1900-luvun lopulla syntynyt yleisintiaani-amerikkalainen keksintö (1990), ei ikivanha käsite;
• monien näiden ryhmien sosiaalinen todellisuus — köyhyys, prostituutio ja marginalisaatio — jätetään länsimaisessa keskustelussa romantisoivasti huomiotta.

Katso myös Two-spirit ja Sukupuoli muissa kulttuureissa.

1900-luku: lääketieteellisen mallin nousu

Vasta 1900-luvulla syntyivät lääketieteellinen infrastruktuuri ja käsitteelliset kategoriat, joista moderni transsukupuolisuutta koskeva ymmärrys kehittyi. Lili Elbe (1930-luku) ja Christine Jorgensen (1952) olivat varhaisia julkisuudessa tunnettuja tapauksia. Tässäkin on syytä olla varovainen: Lili Elbe kuoli pian kokeellisten leikkausten jälkeen, ja hänen tarinaansa romantisoitiin voimakkaasti myöhemmissä fiktionaalisissa kuvauksissa, kuten elokuvassa The Danish Girl. Varhaisten lääketieteellisten hoitojen tulokset olivat usein dramaattisia. Ensimmäinen yhdysvaltalainen sukupuoliklinikka avattiin vuonna 1966; katso Harry Benjamin ja ensimmäinen yhdysvaltalainen sukupuoliklinikka.

Alankomaissa Amsterdam UMC oli 1970-luvulta lähtien keskeisessä roolissa kehitettäessä menetelmää, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Dutch Protocol — lähestymistapaa, jota pidettiin pitkään kansainvälisesti standardina, mutta jonka menetelmällisiä ja eettisiä puutteita arvioidaan nykyään kriittisesti uudelleen.

Lähihistoria ja uudelleenarviointi

1990-luvulta lähtien transihmisten näkyvyys lisääntyi. Tältä ajalta on peräisin myös translippu, jonka yhdysvaltalainen Monica Helms suunnitteli vuonna 1999. Samalla vuodesta 2010 lähtien on havaittu ennennäkemätön transidentifikaatioiden lisääntyminen nuorten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa — historiallisesti ainutlaatuinen ilmiö, joka eroaa pienestä klassisesta aikuisväestöstä, jolla on pitkäaikaista dysforiaa. Nykyinen kansainvälinen uudelleenarviointi (Cass Review, SBU, COHERE) korjaa ajanjaksoa, jolloin affirmatiivista mallia sovellettiin laajemmin kuin näyttö oikeutti.

Lähdekriittinen historiankirjoitus

Historia sisältää todellisia kertomuksia ihmisistä, jotka eivät sopineet aikansa sukupuolinormeihin. Nämä kertomukset ansaitsevat vakavaa huomiota — mutta lähteitä kunnioittaen ja ilman jälkikäteistä ylitulkintaa. On virhe rinnastaa jokainen historiallinen sukupuolivariaatio moderniin transidentiteettiin. Hyvä historiankirjoitus erottaa; aktivismi tasapäistää. Tässä yhteydessä tämä ero on tärkeä.