Tuomari viimeisenä koetinkivenä – ja suuntaviivat suojaverhona

Transsukupuolisten terveydenhuoltoa koskevassa poliittisessa keskustelussa yksi termi toistuu yhä uudelleen: lääketieteellis-eettinen. Kansanedustajat puhuvat siitä, terveydenhuollon johtajat vetoavat siihen ja valiokuntia nimetään sen mukaan. Mutta se, mikä lääketieteellis-eettinen ydin tarkalleen on – kuka kärsii vahinkoa, miten vahinko syntyy ja kuka siitä on vastuussa – jää silmiinpistävän epäselväksi. Keskustelu kiertää sanojen ympärillä koskematta itse sisältöön.

Suuntaviivat huolellisen hoidon mittapuuna

Alankomaiden lääkintäoikeudessa pätee yksinkertainen periaate: terveydenhuollon ammattilainen toimii huolellisesti, jos hän noudattaa voimassa olevaa ammatillista standardia. Tämä standardi määrittyy suuntaviivojen perusteella – tässä tapauksessa Dutch Protocolin, WPATH Standards of Caren ja ammatillisten järjestöjen suuntaviivojen. Psykiatri, endokrinologi tai kirurgi, joka toimii näiden suuntaviivojen mukaisesti, on juridisesti tehnyt sen, mitä häneltä voitiin odottaa.

Tämä kuulostaa rauhoittavalta. Todellisuudessa asia on päinvastoin. Ongelma ovat nimittäin itse suuntaviivat.Cass Review (2024) totesi, että murrosiän estäjienja vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön tieteellinen näyttö alaikäisillä on ”poikkeuksellisen heikko”. Ruotsi, Suomi ja Norja päätyivät samaan johtopäätökseen ja tarkistivat toimintalinjansa. Alankomaiden terveydenhuollon ammattilaisten noudattamat suuntaviivat eivät ole vankan näytön tulos – ne ovat tulosta sellaisen alan sisäisestä konsensuksesta, joka ei vuosikausiin juurikaan alistanut itseään ulkopuoliselle arvioinnille.

Oikeussalin paradoksi

Kuvitellaan, että viiden vuoden kuluttua nostetaan joukko oikeusjuttuja. Nuoret aikuiset, joita on hoidettu teini-ikäisinä, väittävät, että hoito oli vastuutonta. Että heidän epäilyihinsä ei suhtauduttu vakavasti. Että vaihtoehdoista ei keskusteltu. Että peruuttamattomia toimenpiteitä tehtiin, vaikka tieteellinen perusta puuttui.

Tuomari arvioi asian. Minkä perusteella? Hoidon aikana voimassa olleen ammatillisen standardin perusteella. Ja tämä standardi oli: Dutch Protocol, WPATH ja ammatillisen järjestön suuntaviivat. Terveydenhuollon ammattilainen noudatti kyseistä suuntaviivaa. Tuomari toteaa: toimittu voimassa olevan standardin mukaisesti. Ei korvausvastuuta.

Suuntaviiva, joka mahdollisti vahingon, toimii samalla vapauttavana perusteena vahingon aiheuttajalle. Niin nurinkurista kuin mahdollista – mutta juridisesti johdonmukaista.

Mitä tämä tarkoittaa politiikalle

Kansanedustajat, jotka puhuvat ”lääketieteellis-eettisestä” nimeämättä tätä mekanismia, ohittavat ytimen. Kysymys ei ole siitä, onko transsukupuolisten terveydenhuolto abstraktisti ajatellen eettistä. Kysymys on siitä, kestävätkö ne suuntaviivat kriittisen tarkastelun, joihin terveydenhuollon ammattilaiset vetoavat – ja onko politiikka valmis sanomaan sen ääneen, vaikka se tarkoittaisi nykyisen standardin olevan riittämätön.

Niin kauan kuin suuntaviivoja ei aseteta kyseenalaisiksi, terveydenhuollon ammattilaista ei aseteta kyseenalaiseksi. Ja niin kauan kuin terveydenhuollon ammattilaista ei aseteta kyseenalaiseksi, vahinkoa kärsinyt potilas jää ulkopuolelle – juridisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti.

Skandaali, jolle ei anneta nimeä

Skandaali ei ole se, että terveydenhuollon ammattilaiset rikkoivat sääntöjä. Skandaali on se, että säännöt itsessään olivat puutteellisia, että tämä on ollut tiedossa jo vuosia kansainvälisten arviointien perusteella ja että poliitikot tietävät tämän mutta eivät uskalla puuttua suuntaviivoihin, koska se merkitsisi vuosikausia annetun hoidon perustuneen riittämättömästi perusteltuun pohjaan.

Tämä ei ole abstraktissa mielessä lääketieteellis-eettinen kysymys. Se on konkreettinen juridinen ja poliittinen ongelma, jolla on konkreettisia uhreja. Lopulta tuomari joutuu ottamaan asiaan kantaa. Kysymys kuuluu, voiko politiikka silloin vielä väittää, ettei se nähnyt tätä tulevan.