Detransition tilastot

Kuinka moni detransitioituu sukupuolenkorjauksen jälkeen? Vuosikymmenten ajan siteerattu matala, noin yhden prosentin osuus ei kestä kriittistä tarkastelua. Nämä luvut perustuivat vanhentuneisiin kliinisiin kohortteihin, lyhyeen seurantaan ja suppeaan katumuksen määritelmään. Uudempi tutkimus osoittaa johdonmukaisesti huomattavasti suurempia osuuksia ja antaa vahvoja viitteitä siitä, että todellinen laajuus on edelleen aliarvioitu.

Aihekohtaiset sisällöt löytyvät täältä: kansainväliset detransition tilastot.

Miksi vanhat luvut (~1 %) eivät pidä paikkaansa

Tunnettu noin yhden prosentin luku on peräisin vanhemmista kliinisistä seurantatutkimuksista, pääasiassa Alankomaista ja Ruotsista, ja perustuu 1980- ja 1990-lukujen kohortteihin. Näihin tutkimuksiin liittyi rakenteellisia rajoitteita:

• Niissä laskettiin vain ihmiset, jotka palasivat virallisesti hoitavalle klinikalle ilmoittamaan katumuksesta – korkea kynnys, jota useimmat detransitioituneet eivät ylitä.
• Seuranta oli usein lyhyt (muutamia vuosia), vaikka detransitio tapahtuu keskimäärin vasta 4–8 vuotta transition jälkeen.
• Seurannasta putoaminen (lost to follow-up) oli yleistä. Poissaolevat laskettiin tyytyväisiksi tai jätettiin tarkastelun ulkopuolelle.
• Sen aikainen hoitoväestö – pääasiassa aikuiset miehet, joilla oli varhain alkanut ja pysyvä dysforia – poikkeaa olennaisesti nykyisestä väestöstä, jossa hallitsevat teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset ilman lapsuudessa alkanutta dysforiaa.

Toisin sanoen vanhat luvut eivät ole vain ”varovaisia arvioita” – ne mittaavat jotain muuta kuin mitä nykyään tarkoitetaan detransitiolla.

Mitä uudempi tutkimus osoittaa

Littman (2021) haastatteli kohdennetussa kyselytutkimuksessa 100 detransitioitunutta. Monet vastaajista eivät koskaan palanneet alkuperäisen lääkärinsä vastaanotolle: he lopettivat hormonit itse, hakivat apua muualta tai vetäytyivät terveydenhuollosta. Tämä selittää, miksi kliiniset rekisterit tuottavat järjestelmällisesti liian pieniä lukuja.

Vandenbussche (2021) raportoi samankaltaisia tuloksia 237 detransitioitunutta käsittäneessä tutkimuksessa: enemmistö koki saaneensa riittämätöntä tukea ja ilmoitti, ettei taustalla olevia ongelmia (trauma, autismi, sisäistetty naisviha, homofobia) ollut tunnistettu.

Brittiläiset, Cass Review -selvityksen aikaan kerätyt tiedot osoittavat nuorten hoidon keskeyttämisasteen olevan selvästi vanhaa yhden prosentin lukua korkeampi. Yhdysvaltalainen sotilasvakuutusten tietoaineistoon perustunut tutkimus (Roberts ym., 2022) osoitti, että noin 30 % nuorista keskeytti hoidon neljän vuoden kuluessa hormonihoidon aloittamisesta – kaikki eivät olleet tiukassa mielessä detransitioituneita, mutta luku on silti paljon suurempi signaali kuin valtavirtakertomuksessa myönnetään.

Tähän asti suurin kyselytutkimus, vuoden 2026 DARE-tutkimus, johon osallistui 957 ihmistä Yhdysvalloista ja Kanadasta, osoittaa, että hoidon lopettamiseen liittyy harvoin vain yksi syy. Lisäksi Pohjoismaita käsittelevässä katsauksessa kirjoittajat viittaavat ruotsalaiseen tutkimukseen, jossa 2,2 prosenttia haki laillista muutosta transition kumoamiseksi. genderplek.nl-sivustolla julkaistu kolumni käsittelee suomalaista rekisteritutkimusta, jossa 7,9 prosenttia lopetti hormonihoidon.

Miksi todelliset luvut ovat todennäköisesti suurempia

Kolme järjestelmällistä vaikutusta johtaa aliarviointiin:

1. Myöhäinen detransitio. Kestää keskimäärin vuosia, ennen kuin ihminen myöntää katuvansa ja alkaa peruuttaa transition vaikutuksia. Lyhyt seuranta jättää tämän ryhmän kokonaan huomiotta.
2. Häpeä ja eristäytyminen. Detransitioituneet kuvaavat lähes poikkeuksetta, kuinka vaikeaa heidän on tuoda kokemuksensa esiin – sekä transyhteisössä, joka usein kokee heidän kertomuksensa torjuvana, että alkuperäisten hoitotahojen parissa.
3. Kliinisestä hoidosta katoaminen. Monet detransitioituneet katkaisevat yhteyden hoitavaan klinikkaan. He eivät näy kliinisissä tilastoissa, vaan korkeintaan itse raportoituun tietoon perustuvissa kyselyissä tai verkkoyhteisöissä.

Nykyinen potilasväestö – pääasiassa murrosikäiset tytöt ja nuoret naiset, joilla on samanaikaisia mielenterveysongelmia ja usein ei lapsuudessa alkanutta dysforiaa – poikkeaa olennaisesti kohorteista, joihin vanhat, rauhoittelevat luvut perustuvat. Ei ole tieteellisesti perusteltua soveltaa tuon ajan yhden prosentin lukuja nykyiseen väestöön.

Alankomaiden tilanne

Alankomaista ei ole saatavilla laajoja, edustavia detransitiotutkimuksia. Amsterdam UMC (entinen VUmc) on vuosikymmenten ajan toiminut käytännössä ainoana erikoistuneena klinikkana, mutta se ei ole julkaissut kaikkien hoidettujen potilaiden kattavaa pitkäaikaisseuranta-aineistoa. Esitetyt luvut – matalat ja rauhoittelevat – ovat peräisin samasta klinikasta, joka on toteuttanut hoidot. Riippumaton varmentaminen puuttuu. Cass Review on nimenomaisesti arvostellut sitä, että samat menetelmälliset heikkoudet toistuvat monissa länsimaisissa sukupuoliterveydenhuollon järjestelmissä: lyhyt seuranta, suuri seurannasta putoaminen ja verrokkiryhmien puuttuminen.

Tulkinta

Se, onko todellinen detransitio-osuus 5 %, 10 % vai 30 %, riippuu väestöstä, määritelmästä ja seuranta-ajan pituudesta. Varmana voidaan pitää sitä, ettei vanha rauhoittelu ”alle yhden prosentin katumuksesta” ole nykyisessä hoitoympäristössä kestävä väite. Varovaistenkin arvioiden mukaan tämä tarkoittaa, että tuhannet ihmiset Alankomaissa joutuvat kohtaamaan pysyviä fyysisiä seurauksia hoidosta, jota he myöhemmin katuvat. Kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä.