Detransition psykologiset seuraukset
Detransitiolla on monille merkittäviä psykologisia seurauksia. Surun, häpeän ja identiteettihämmennyksen lisäksi huomattava osa kokee myös syvää vihaa tai katkeruutta saamaansa hoitoa kohtaan — tunnetta siitä, että he ovat lähteneet vaativaan lääketieteelliseen prosessiin ilman, että heidän taustalla olevia ongelmiaan olisi tutkittu vakavasti. Tämä kärsimys on todellista, eikä nykyinen terveydenhuolto ole siihen hyvin valmistautunut.
Surua peruuttamattomasta menneisyydestä
Keskeinen psykologinen teema on suru. Detransition tehneet surevat kehoa, joka on muuttunut pysyvästi: ääntä, joka ei enää palaa, poistettuja rintoja, menetettyä hedelmällisyyttä ja sukuelinten anatomiaa, joka ei enää ole entisellään. Nuorilla, jotka ovat aloittaneet murrosiän estäjät ja hormonit murrosiässä, tilanne on lisäksi se, ettei normaalia murrosikää ole koskaan tapahtunut — kehitysvaihetta, jota ei voi enää myöhemmin ottaa kiinni.
Tämä suru eroaa monista muista menetyksen kokemuksista, koska vahinko on aiheutunut itse lääketieteellisen hoitoprosessin yhteydessä — hoidon, jota potilas on itse, usein nuorena ja usein psyykkisen kärsimyksen keskellä, pyytänyt. Tämä tekee asian käsittelystä monimutkaista: ei ole ulkopuolista aiheuttajaa, johon kohdistaa vihaa, mutta samalla on syvä tietoisuus siitä, että terveydenhuollon olisi pitänyt estää tämä.
Häpeä, eristäytyminen ja epäluottamus
Häpeä on toistuva teema. Häpeä omasta muuttuneesta kehosta, aikoinaan niin varmalta tuntuneesta vakaumuksesta ja siitä, että perheelle ja lähipiirille täytyy jälleen selittää, mitä on tapahtunut. Monet detransition tehneet kuvaavat sosiaalista eristäytymistä: transition aikana saadut ystävät katoavat, alkuperäiseen yhteisöön on vaikea palata, ja transyhteisö suhtautuu heidän kertomukseensa usein torjuvasti, koska se koetaan uhkana omalle identiteetille.
Lähes kaikki julkaistut kokemuskertomukset — esimerkiksi transspijt.nl-sivustolla, HP/De Tijdin kaltaisissa haastatteluissa ja kansainvälisesti Genspectin kokoamissa aineistoissa — kertovat syvästä epäluottamuksesta alkuperäisiä hoitotahoja kohtaan. Potilaat kuvaavat kokeneensa jälkikäteen, että heitä manipuloitiin ”informed consent” -menettelyillä, jotka käytännössä olivat vain vähän informoituja, sekä terveydenhuollon ammattilaisilla, jotka painottivat omaa affirmatiivista vakaumustaan enemmän kuin sen kriittistä selvittämistä, mitä todella oli meneillään.
Taustalla olevien ongelmien merkitys
Detransition tehneitä koskevat tutkimukset — muun muassa Vandenbussche (2021) ja Littmanin (2021) detrans-kysely — osoittavat johdonmukaisen ilmiön: enemmistöllä oli transition alkaessa hoitamattomia samanaikaisia mielenterveysongelmia. Masennus, ahdistuneisuushäiriöt, syömishäiriöt, PTSD, autismikirjon häiriöt sekä sisäistetty homofobia tai naisviha ovat yleisiä. Suomalaisessa yhdeksän detransition tehneen henkilön tutkimuksessa kaikilla yhdeksällä oli psykiatrinen sairaushistoria.
Jälkikäteen nämä vastaajat näkevät dysforiansa usein jonkin muun ongelman oireena tai selviytymiskeinona — eivät itsenäisenä, biologisesti perustuvana identiteettinä, joka olisi voitu ratkaista vain transition avulla. Se, ettei tätä eroa heidän hoitoprosessissaan tehty tai sitä tehtiin vain vähän, lisää sekä psykologista taakkaa että kritiikkiä sukupuoli-identiteettiä vahvistavaa hoitomallia kohtaan.
Identiteetti detransition jälkeen
Oman, uudelleen rakennetun identiteetin löytäminen vie aikaa. Vuosia transihmisenä esiintyneen täytyy oppia tuntemaan itsensä uudelleen — usein kehossa, joka ei enää ole entisensä. Jotkut detransition tehneet kuvaavat kokevansa nyt olevansa nainen tai mies samalla tavoin kuin lapsena, mutta keho ei enää vastaa tätä kokemusta. Toiset kamppailevat pidempään sen kanssa, keitä he ovat.
Monien kokemusasiantuntijoiden mukaan apua tarjoavat yhteydenpito muihin detransition tehneisiin, terapeutti, joka ei heti vahvista aiempaa identiteettiä vaan kykenee sietämään tilanteen monimutkaisuutta, sekä aika. Sen sijaan ei auta terveydenhuoltojärjestelmä, joka mieluummin jättää heidän kertomuksensa kuulematta. Essee Olin trans, mutta en enää – genderplek.nl-sivustolla kuvaa, millaista on opetella jälleen asumaan muuttuneessa kehossa.
Riittämätön hoito
Alankomaissa ei ole detransition tehneille tarkoitettua erikoistunutta mielenterveyshoitoa. Tavallisilla terapeuteilla on harvoin kokemusta tästä erityisestä surun, lääketieteellisen trauman ja identiteetin uudelleen löytämisen yhdistelmästä. Erikoistunut transhoito on institutionaalisesti sidoksissa transition tekemiseen, ja monet detransition tehneet kokevat, ettei se ole turvallinen paikka heidän kertomuksensa jakamiseen. Tietoa paikoista, joihin voi tällä hetkellä hakeutua, löytyy sivulta tuki detransition jälkeen.
Cass Review (2024) käsitteli tätä ongelmaa kansainvälisesti näkyvästi: tarvitaan rakenteellista ja leimautumista ehkäisevää jälkihoitoa ihmisille, jotka tekevät detransition tai harkitsevat sitä, erillään itse affirmatiivisista klinikoista. Alankomaissa tätä suositusta ei ole vielä käytännössä juurikaan toteutettu.