Vahvistamatta jättäminen ei ole vahingoittamista

Ajatus on nykyään kaikkialla: jos ei vahvista transsukupuolisen henkilön identiteettiä, aiheuttaa hänelle vahinkoa. Epäileminen on pahasta. Se, joka sanoo ääneen ajattelevansa toisin, hyökkää. Se kuulostaa huolehtivalta ja järkevältä, ja sitä toistetaan linjauksissa, kouluissa, vastaanottohuoneissa ja sosiaalisessa mediassa. Mutta se ei pidä paikkaansa, ja jonkun on aika sanoa se suoraan — ei kovuudesta vaan rehellisyydestä.

Mielipide ei ole hyökkäys

Vahingon aiheuttaminen tarkoittaa jonkun konkreettista vahingoittamista. Joltakin riistämistä. Jonkin tekemistä jollekin. Mielipiteen esittäminen ei kuulu tähän. Ei myöskään kysymyksen esittäminen. Ja rehellinen toteamus ”minä näen asian toisin” kaikkein vähiten. Silti nämä asiat niputetaan yhä useammin vahingon kanssa yhteen, aivan kuin jonkun lyömisellä ja sen välillä, ettei toista vain myötäile, ei olisi eroa.

Tämän sekoittamisen taustalla on huomionarvoinen oletus: että jokaisella ihmisellä on oikeus kaikkien ympärillään olevien täydelliseen ja ehdottomaan hyväksyntään. Tällaista oikeutta ei ole. Sellaista ei ole koskaan ollut. Ei kenelläkään — ei uskovalla, ateistilla, poliitikolla eikä naapurilla. Elämme yhdessä ihmisten kanssa, jotka ajattelevat asioista eri tavoin, ja niin pitääkin olla. Se, joka vaatii muita jakamaan vakaumuksensa sillä uhalla, että muuten heitä syytetään ”vahingoittamisesta”, ei pyydä kunnioitusta vaan alistumista.

Huomaa myös, mitä tämä vaatimus käytännössä tekee. Se kääntää todistustaakan päälaelleen. Sen sijaan, että mullistavan väitteen esittäjän pitäisi perustella se, epäilijän on seliteltävä kantaansa. Kyseenalaiseksi ei joudu väite, vaan henkilö, joka ei heti omaksu sitä. Näin asiasisältöön liittyvä erimielisyys muutetaan huomaamatta moraaliseksi syytökseksi — ja syytetty vaikenee usein mieluummin kuin ottaa riskin siitä, että hänet leimataan huonoksi ihmiseksi.

Joka ei ole puolesta, on vastaan

Tässä on päättelyn ydin, ja juuri tässä se paljastuu kestämättömäksi. Tilaa ei jää vivahteille, epäilylle tai rehelliselle vaihtoehtoiselle näkökulmalle. Se, joka ei heti vahvista, sijoitetaan automaattisesti vastapuolen leiriin. Ei välimuotoa, ei keskustelua, ei kysymyksiä — vain myöntyminen tai vihamielisyys.

Mutta kyse on väärästä vastakkainasettelusta. Voit hyväksyä jonkun täysin ihmisenä ja silti ajatella asiasta toisin. Voit rakastaa jotakuta ja olla hänen kanssaan perusteellisesti eri mieltä. Voit kohdella jotakuta kunnioittavasti omaksumatta hänen maailmankuvaansa. Tässä ei ole ristiriitaa. Näin aikuiset ihmiset ovat juuri toimineet toistensa kanssa vuosisatojen ajan. Se, joka pyyhkii tämän eron pois, tekee jokaisesta erimielisyydestä moraalisen sodan — ja menettää lopulta kykynsä keskustella kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole saanut ennakkoon oikeassa olemisen asemaa.

Lisäksi tämä sääntö toimii molempiin suuntiin. Jos ”vahvistamatta jättäminen on vahingoittamista” -sääntöä sovelletaan johdonmukaisesti, pitäisi tunnustaa myös vastakkainen kanta: vahvistamisen pakottaminen voi olla vahingollista niille, jotka aidosti ajattelevat asiasta toisin. Käytännössä näin ei kuitenkaan koskaan toimita. Syytös kulkee aina vain yhteen suuntaan. Toinen osapuoli saa tuntea itsensä loukatuksi ja ammentaa siitä moraalista valtaa; toisen on vaiettava ja nieltävä kaikki. Tämä ei ole tasavertaista keskustelua. Se on myötätunnoksi naamioitu valtasuhde.

Vahvistamatta jättäminen ei ole sama asia kuin torjuminen

Vahvistamatta jättäminen ja aktiivinen torjuminen sekoitetaan jatkuvasti toisiinsa, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Vanhempi, joka esittää kysymyksiä ennen kuin lapsi ottaa peruuttamattoman askeleen. Lääkäri, joka tekee tutkimusta sen sijaan, että seuraisi kritiikittä. Ystävä, joka sanoo rehellisesti olevansa eri mieltä. Opettaja, joka ei heti lähde mukaan jokaiseen uuteen termiin. Tämä ei ole vihaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka käsittelevät omalla tavallaan asiaa, joka on heille uusi, mullistava tai vaikeasti ymmärrettävä. He eivät käänny henkilöä vastaan. He ajattelevat asiasta toisin — ja siihen heillä on oikeus.

Itse asiassa kysymysten esittäminen on usein juuri välittämisen muoto. Se, joka ei välitä toisesta, nyökkäilee helposti mukana. On vaivatonta myötäillä sitä, mikä on suosittua. Se, joka välittää, uskaltaa joskus myös vastustaa, juuri siksi että seurauksilla on merkitystä. Tällaisen välittämisen leimaaminen ”vahingoksi” ei ole vain epäreilua, vaan suorastaan kieroutunutta — se rankaisee juuri niitä, jotka ovat valmiita ajattelemaan perusteellisimmin, ja palkitsee ne, jotka kulkevat kritiikittä mukana.

Tämä pätee vielä selvemmin, kun kyse on lapsista ja nuorista. Aikuinen, joka tarkastelee peruuttamatonta päätöstä rauhallisesti ja järkiperäisesti, toimii juuri niin kuin aikuisen kuuluukin toimia. Olisi todella huolestuttavaa, jos kukaan ei enää uskaltaisi esittää kysymyksiä — jos epäilystä itsestään tehtäisiin kiellettyä. Kulttuuri, jossa aikuiset pelkäävät sanoa ”ei, odotetaanpa hetki”, ei suojele lapsia. Se hylkää heidät.

Transsukupuoliset ihmiset kokevat vahvistamisen puuttumisen usein torjumisena, hyökkäyksenä sitä vastaan, keitä he ovat. Tämä kipu on todellista, eikä sitä pidä vähätellä. Ihminen, joka kokee jäävänsä näkymättömäksi, kärsii siitä todella, ja tämä ansaitsee tunnustuksen. Mutta kipu ei ole todiste syyllisyydestä. Se, että jokin sattuu, ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotain väärää. Muuten jokainen rehellinen sana, jokainen eriävä mielipide ja jokainen raja muuttuisi väkivallan muodoksi — eikä yhteiskunta olisi enää mahdollinen, jäljelle jäisi vain kilpailu siitä, kuka tuntee itsensä kaikkein loukatuimmaksi.

Hyväksymme tämän eron vaivatta lähes kaikilla muilla elämänalueilla. Lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi, kärsii — mutta vanhempi, joka sanoo ei, ei tee mitään väärää. Hakija, joka saa kielteisen päätöksen, tuntee itsensä loukatuksi — mutta työnantaja ei ole tehnyt vääryyttä. Rakastunut, jonka tunteisiin ei vastata, on surullinen — mutta toinen saa sanoa ei. Ymmärrämme kaikkialla, ettei kipu ole sama asia kuin vääryys. Vain tämän yhden aiheen kohdalla ero pyyhitään yhtäkkiä pois, ja kivun oletetaan automaattisesti todistavan jonkun syyllisyyden.

Lopuksi

Aikuinen yhteiskunta pystyy erottamaan toisistaan torjumisen ja myötäilemättä jättämisen, vihan ja epäilyn sekä kivun ja vääryyden. Se voi kohdata ihmisen lämpimästi ja olla samalla hänen kanssaan eri mieltä. Se voi kuunnella surua muuttamatta jokaista surua välittömästi syytökseksi.

Yhteiskunta, joka luopuu tästä erottelusta, lakkauttaa lopulta itse keskustelun. Jäljelle ei jää ymmärrystä vaan pelkoa — pelkoa sanoa jotain väärää, pelkoa esittää kysymys, pelkoa olla rehellinen. Ja yhteiskunta, joka on alkanut pelätä puhumista, ei ole saavuttanut myötätuntoa. Se on vain pakottanut sen vaikenemaan. Ilman rehellistä keskustelua ei jää mitään, minkä avulla voisimme todella tavoittaa toisemme — vain harmonian kulissit, jotka on ostettu kaikkien niiden hiljaisuudella, jotka eivät enää uskalla sanoa asiaansa.